22.12.2015

Vuoden 2015 parhaat elokuvat

Jälleen yksi leffavuosi alkaa olla loppuun katsottu ja vuosilistauksen tekeminen ajankohtaista. Tässä ne siis tulevat, 20 suosikkielokuvaani vuodelta 2015. Kriteerinä on, että elokuvan tulee olla saanut Suomen ensi-iltansa kuluneen vuoden aikana joko teattereissa, DVD:llä tai suoratoistopalveluissa.

Lista on tietenkin vain otos vuoden elokuvista, sillä ihan kaikkea ei tämäkään nörtti ehdi katsoa. Esimerkiksi Pixarin Inside Out, N.W.A.-bändin historiaa puiva Straight Outta Compton ja joulunpyhinä ensi-iltansa saava Macbeth ovat vielä näkemättä. Ainakin ennakko-odotusten perusteella ne voisivat hyvinkin lunastaa paikkansa Top 20:ssä.

Elokuvamakuni kehittyminen ja laventuminen näkyy listalla: on draamaa, toimintaa, seikkailua, kauhua, sci-fiä, komediaa, sotaa, dokumenttia, Hollywood-kamaa, indie-elokuvia ja useita eurooppalaisia pätkiä.

Osa leffoista on tietenkin listalla sen takia, että ne ovat olleet älyllisesti haastavia, ajatuksia herättäviä ja kaiken kaikkiaan laatukamaa. Toisaalta mukana on myös vahvoja tunneperäisiä reaktiota herättäneitä pätkiä, jotka eivät välttämättä ilman sitä olisi mahtuneet mukaan. En ole kriitikko, joten järjestyksen ratkaisee loppuviimein elokuvan jättämä fiilis.

Mutta tämähän on toki vain yhden leffanörtin subjektiivinen lista, ja eri mieltä saa aina olla! Jokainen näistä on silti onnistunut puhuttelemaan tai koskettamaan minua jotenkin, ja voin käsi sydämellä suositella näitä testiin myös muille.

20. J.C. Chandor: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year)


Vähäeleinen ja hitaahkosti etenevä gangsterielokuva toimii vahvan käsikirjoituksen, ohjauksen ja loistavien näyttelijöiden ansiosta hienosti. Oscar Isaacin suorituksessa maahanmuuttajataustaisena bisnesmiehenä on kaikuja nuoresta Al Pacinosta Kummisedässä, ja tämän lujatahtoista vaimoa esittävä Jessica Chastain on myös aivan erinomainen. Leffa ei ole monen muun lajityypin teoksen tapaan toimintapitoinen tai erityisen väkivaltainen, mutta tunnelma on tiivis siitä huolimatta. Väkivallan vuosi on jälleen yksi vakuuttava taidonnäyte ohjaaja-käsikirjoittaja Chandorilta (All Is Lost, Margin Call).

19. Russell Crowe: Kaivonkatsoja (The Water Diviner)


Tämä on niitä elokuvia, jotka puutteistaan huolimatta onnistuivat koskettamaan aika tavalla. Näyttelijä Russell Crowen debyyttiohjaus on kaunis kuvaus isän ja pojan sekä veljesten välisestä siteestä ja sodan osapuoliinsa jättämistä haavoista. Romanssintynkääkin on mukana. Elokuva kiinnosti myös historiallisen viitekehyksensä ansiosta, sillä ensimmäinen maailmansota ei ole itselleni läheskään niin tuttu kuin se jälkimmäinen. Klassinen vanhan koulun draama, johon on sitä tunnetta saatu mukaan. Aikuisempaan makuun luulisi ainakin uppoavan.

18. Cary Fukunaga: Beasts of No Nation


Netflixissä julkaistu sotadraama kertoo nimeämättömän afrikkalaisen valtion sisällissodan kouriin joutuvasta Agu-pojasta, jonka Idris Elban esittämä kapinallisjohtaja kaappaa lapsisotilasarmeijansa vahvistukseksi. Aihe on rankka, ja niin on paikoitellen elokuvakin. Fukunaga onnistuu kuitenkin tuomaan elokuvaan hitusen kepeyttä ja toivoa, eikä teoksesta pääse tulemaan liian raskas katsottavaksi. Idris Elba hallitsee olemuksellaan jokaista kohtausta, jossa on mukana.

17. Xavier Dolan: Mommy


Mommy on vasta 26-vuotiaan ohjaajan viides kokopitkä elokuva. Kunnioitettava suoritus itsessään, mutta elokuvakin on todella hyvä. Jos Kaivonkatsojan keskiössä oli isän rakkaus poikiaan kohtaan, on Mommyssa nimensä mukaan käsittelyssä äiti-poika-suhde. Tässä perheessä rakkaus edellyttää huumoria ja pitkää pinnaa, sillä teini-ikäinen poika on ajoittain väkivaltainen ADHD-tapaus. Leffa osaa olla sekä mieltäylentävä että sydäntäsärkevä, ja erityisesti kypsyys, jolla Dolan käsittelee elokuvansa teemoja vakuuttaa. Nyt puhutaan todellisesta huippulupauksesta.

16. Jacques Audiard: Dheepan


Audiardin uusin tuotos on jysäyttävä kuvaus maahanmuuttoon ja pakolaistilanteeseen liittyvistä ongelmista. Kun maahantulijat sysätään omiin esikaupunkighettoihinsa ilman kunnollista tukiverkostoa, kuinka voi olettaa heidän kotiutuvan uuden asuinmaahansa? Muun muassa tätä pohditaan Ranskaan saapuvan entisen tamilisissin  näkökulmasta. Sisällissodan traumat nousevat pintaan, kun asuinlähiö alkaa muistuttaa sotatannerta. Vakuuttavaa jälkeä mm. Profeetta- ja Luihin ja ytimiin -elokuvien ohjaajalta.

15. Damien Chazelle: Whiplash


Tässä on elokuva siitä, mitä maailman parhaaksi tuleminen oikeastaan vaatii. Nuori rumpali pääsee kovaan musiikkikonservatorion jazzbändiin, jota ohjaa musikanttinsa äärirajoille piiskaava Fletcher. Juoni ei ole kovin ihmeellinen, mutta opettajan ja oppilaan välinen viha-kunnioitus-suhde on todella kiinnostavaa seurattavaa. Vaikken jazzin ystävä sen kummemmin olekaan, on musisointikohtauksetkin toteutettu valtaisalla intensiteetillä. Parhaimpana esimerkkinä toimii elokuvan loppu, joka oli vuoden hengästyttävimpiä kohtauksia. J.K. Simmons räyhäsi ja pauhasi itselleen ansaitun sivuosa-Oscarin.

14. Klaus Härö: Miekkailija


Suomen Oscar-tyrkky säväytti jo teatterissa keväällä. Kaivonkatsojan tapaan elokuvassa on omat puutteensa, jotka sen iso sydän paikkaa helposti. Tämäkin on aikuiseen makuun tehty historiallinen draama, joka on tarinaltaan selkeä ja varsin ennalta-arvattava. Kuvaus ja musiikki on kuitenkin kaunista, ja Klaus Härö saa aikuis- ja lapsinäyttelijöistään irti hyvät suoritukset. Leffa oli teatterin penkistä käsin katsottuna hieno, rauhoittava kokemus, joka jätti lämpimän fiiliksen. Harvoin kotimaisesta elokuvasta näin nauttii, joten onnea ja menestystä Oscar-kisaan!

13. Alex Garland: Ex Machina


Listani toinen esikoisohjaus. Elokuvassa puuhaillaan tekoälyn parissa, kun teknologiayhtiön eksentrinen toimari kutsuu nuoren koodarin tekemään uudelle Ava-androidilleen Turingin testiä, eli selvittämään meneekö sen tekoäly ihmisestä. Alicia Vikanderin viekoittelevasti esittämä Ava on kiehtova hahmo, ja klaustrofobinen tunnelma tuo elokuvaan oman jännittävän mausteensa. Ex Machina olisi varmasti listallani korkeammalla, ellei sen jälkipuolisko olisi hieman lässähtänyt lupaavan alun jälkeen. Vuoden ehdottomasti kiinnostavimpia scifipätkiä silti.

12. Ruben Östlund: Turisti (Force Majeure)


Tämä elokuva vaati kieltämättä hieman sulattelua, mutta kyllä se lopulta ansaitsee paikkansa kärkikymmenikön tuntumassa. Turisti on komediallinen draama, joka kyseenalaistaa, tai ainakin laittaa perinteiset sukupuoliroolit ja sankarimyytit ahtaalle. Ruotsalaisen perheen hiihtoloma Alpeilla menee plörinäksi, kun perheen isukki tekee uhkaavassa tilanteessa pelkurimaisen ratkaisun. Seuraa itsetutkiskelua ja aviokriisiä. Leffa aiheuttaakin parhaimmillaan myötähäpeän sekaista naurua, ja lisäksi sille myönnetään Infinite Watchlist -blogin kunniamaininta vuoden parhaasta itkuparkukohtauksesta!

11. Adam Wingard: The Guest


Tässä olisi pienelle huomiolle jäänyt helmi, jota ei Suomessa nähty teattereissa lainkaan. Saattoi se tosin jollakin elokuvafestarilla pyöriä. The Guest on moderni kumarrus 80-luvun toimintaelokuville. Olin havaitsevinani siinä ainakin ripauksen Terminaattoria ja vähän kumarrusta myös tuoreemman Driven suuntaan. Leffa alkaa kutkuttavana mysteerinä, kun salaperäinen mutta kohtelias sotilas ilmestyy kuolleen palvelustoverinsa perheen ovelle. Tarina kehittyy lopulta joksikin aivan muuksi. Se on ennen kaikkea hauska, ja Dan Stevens on pääroolissa mainio. Soundtrack ja värimaailma henkivät 80-lukua, mikä on vähän muodissakin nykyään. Kannattaa ottaa haltuun, jos edellä mainitut leffat iskevät. 

10. J.J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens


Jaaha, ensimmäinen varsinainen blockbuster-leffa tällä listalla. Toinen rakastetun franchisen uudelleentuleminen eli Jurassic World oli lähellä päästä listalle jääden täpärästi ulkopuolelle. The Force Awakens ansaitsee paikkansa, sillä vaikka siinäkin omat puutteensa ja hienoisesti häiritsevät juttunsa on, se sai minut tuntemaan itseni innostuneeksi pikkupojaksi ja jätti haluamaan lisää. Se on ennen kaikkea seikkailu, jollaista ei tylsissä esiosissa nähty. Leffan maailma tuntuu sekin ihan Star Warsilta, hahmot ovat pääosin hyviä ja sen parissa yksinkertaisesti viihtyi upeasti.

9. Andrey Zvyagintsev: Leviathan


Älyllisesti haastava ja vertauskuvallinen elokuva, joka kuvaa yhden ihmisen taistelua ylivoimaista vihollista vastaan ja ottaa samalla kantaa nyky-Venäjän yhteiskuntaan, politiikkaan, korruptioon ja uskontoon. Koska en varsinaisesti ole kovin hyvin lukenut tyyppi, vertauskuvat Vanhan testamentin Jobin kirjaan menivät vähän ohi, vaikka ne tiedossa olivatkin. Elokuva vaati siis auetakseen myös vähän jälkityötä, mutta se palkitsi. Leviathan on taitavasti rakennettu ja karulla tavalla kaunis elokuva, joka on ehkä kuitenkin vähän liian masentava, jotta sen haluaisi heti nähdä uudestaan. Ei ole silti epäilystäkään, etteikö se ansaitsisi paikkaansa tällä listalla.

8. Paul Thomas Anderson: Inherent Vice


Kun luin Thomas Pynchonin samannimisen romaanin ennen elokuvan katsomista, ajattelin sen olevan hankala teos valkokankaalle sovitettavaksi. Paul Thomas Anderson kuitenkin onnistuu yhtenä tämän hetken nerokkaimmista ohjaajista tehtävässä hienosti, sillä hän tuntuu pääsevän niin lähelle pilveä pössyttelevän 70-luvun Kaliforniassa asustavan yksityisetsivän mielenmaisemaa kuin mahdollista. Juoni ei ole tässä elokuvassa niin oleellinen juttu alkuunkaan. Joaquin Phoenix on pääroolissa huikeassa tikissä ja lukuisista sivuhahmoistakin löytyy uskomattomia persoonia. Kuvausta, musiikkia ja kaikkea asuista lähtien hyödynnetään tunnelman rakentamisessa erinomaisesti. Moni tuntuu pitävän Inherent Vicea yhtenä Andersonin "vähemmän hyvistä" elokuvista, mutta pah, sanon minä. Aliarvostettu pätkä!

7. Laura Poitras: Citizenfour


Vuoden aikana tuli useampi kova dokumenttikin nähtyä, kuten vaikkapa hieno Amy Winehouse -dokkari Amy ja muutama päivä sitten TV1:llä esitetty Joshua Oppenheimerin The Look of Silence, mutta listalle päätyi todella kuumottava Citizenfour. Se kertoo Edward Snowdenista, entisestä tiedustelupalvelu NSA:n työntekijästä, joka paljasti organisaation harjoittaman laajan salakuuntelun. Elokuvassa nähdään koko prosessi, joka tietovuodon taustalla oli. Varmasti tuttu tarina kaikille, jotka uutisia ovat viime vuosina vähänkään seuranneet, mutta se, miten paranoidin fiiliksen dokumentti ja sen esittämät tapahtumat herättävät on kuin suoraan mitä parhaimman fiktiotrilleristin kynästä. Leffa voitti myös parhaan dokumentin Oscarin.

6. Alejandro González Iñárritu: Birdman


Birdman on todellinen taidonnäyte etenkin teknisellä puolella, sillä illuusio koko elokuvan kestävästä yhdestä otoksesta on aivan mahtava. Emmanuel Lubezkin kuvaus on sekin jälleen upeaa ja näyttelijät erinomaisia. Michael Keaton nosti itsensä kertaheitolla takaisin A-listalle ja sivurooleissa mm. Edward Norton ja Emma Stone vakuuttavat myös. Itse elokuva on satiirimainen komedia uraansa epätoivoisesti elvyttävästä näyttelijästä, joka kuulee esittämänsä supersankari Birdmanin äänen päässään. Leffan kuvaama ympäristö on itselleni aika vieras, ja näyttelijäntyöstä enemmän ymmärtävät saavat tästä helpommin kiinni, mutta olin erottavinani käsikirjoituksessa pientä kannanottoa myös kaupallisen elokuvan ja "puhtaamman" teatterinäyttelemisen suhteesta, näyttelijän egosta ja muista ammattiin liittyvistä piirteistä. Kiehtovaa tavaraa kaoottiseen muotoon puetussa mutta viimeisen päälle ammattitaidolla toteutetussa paketissa. Palkittiin neljällä Oscarilla, mm. parhaana elokuvana.

5. David Robert Mitchell: It Follows


Tämä on vuoden hienoin kauhuyllättäjä, joka naulaa katsojan penkkiin tehokkaasti. Leffan perusideana on seksin välityksellä kohteeseensa kiinnittyvä mörkö, joka lähestyy kohdettaan hitaasti mutta vääjäämättömästi ottaen joka kerralla eri muodon. Jos jää kiinni, kuolema on varma. Päähenkilö Jay on kuitenkin sen verran neuvokas nuori neito, että hän ei vain tyydy jatkuvaan pakenemiseen vaan etsii ystäviensä kanssa keinoa päästä mystisestä piinaajasta eroon. Ohjaaja Mitchell käyttää hienosti kuvakulmia laittaakseen katsojankin bongailemaan vaanijaa kohteen ympäristöstä. Selkäpiitä ihan karmii vieläkin. Pääosassa nähtävä Maika Monroe on läpimurron kynnyksellä, sillä hän oli myös tälle listalle päässeessä The Guestissa. Tätä naista tullaan näkemään vielä paljon.

4. Pawel Pawlikowski: Ida


Sitten olisi taas eurooppalaisen taide-elokuvan vuoro. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittaja jäi katsomisen jälkeen pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvassa valotetaan sekä toisen maailmansodan jälkeisen Puolan oloja että kahden erilaisen naisen elämää. Nunnaluostarissa kasvanut Ida on mielenkiintoinen hahmo, jolla on edessä koko loppuelämään vaikuttava valinta: luostari vai ulkomaailma. Sitä ennen hän selvittää omaa menneisyyttään yhdessä alkoholisoituneen tätinsä kanssa. Ajattelemaan laittava elokuva, joka ei mielestä hevillä unohdu.

3. Zaza Urushadze: Mandariinit (Mandariinid)


Viron ehdokas viime vuoden Oscar-kisaan osoittautui yhdeksi vuoden vaikuttavimmista elokuvista. Mandariinit on sotadraama Georgian virolaisista, jotka haluaisivat saada mandariinisadon korjattua ennen kuin sota vyöryy heidän kotiensa yli. Vanhempi Ivo ottaa kotiinsa kaksi keskinäisessä yhteenotossa haavoittunutta sotilasta, jotka toipuessaan uhkaavat tappaa toisensa. Elokuva on hitaanlainen, mutta loistava käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät takaavat, että jännitettä löytyy. Sanoma on humaani ja pasifistinen, mutta Urushadze ei syyttele tai osoittele ketään sormella. Täydellinen esimerkki siitä, miten lyhyen 90 minuutin keston voi käyttää tehokkaasti. Leffa sanoo paljon ja onnistuu myös koskettamaan syvältä. Lähes mestariteos.

2. George Miller: Mad Max - Fury Road 


Edellisestä Mad Max -seikkailusta ennen Fury Roadia oli kulunut jo 30 vuotta, mutta paluu tapahtui melkoisella rytinällä. Leffa on kahden tunnin intensiivinen, mielikuvituksellinen takaa-ajo, joka ei juuri hengähdystaukoja tarjoa. Visuaaliselta anniltaan se on vuoden nautittavimpia pätkiä, sillä dystooppiset maisemat, hiekkamyrskyt, takaa-ajot, lavasteet ja puvut ovat ihan törkeän hienoja. Juoni on simppeli mutta aivan riittävä, ja hahmot toistaan parempia. Tom Hardy murahtelee Maxin roolissa asiallisesti, mutta Furiosaa esittävä Charlize Theron on häntäkin vakuuttavampi. Arviossakin taisin tästä mainita, mutta olen yhäkin sitä mieltä, että Imperator Furiosa on siistein hahmonimi pitkään aikaan! Tässä olisi täydellisyyttä hipova toimintapaketti, joka ainakin omaksi yllätyksekseni on vahvasti Oscar-kisassa mukana.

1. Denis Villeneuve: Sicario


Jotkut elokuvat vain tuntuvat kuin suoraan omaan makuuni räätälöidyiltä. Sicario on yksi niistä, joten se on valintani vuoden 2015 parhaaksi elokuvaksi. Kyseessä on synkkä ja piinaavan jännittävä trilleri aiheenaan sota Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueella toimivia huumekartelleja vastaan. Emily Bluntin esittämä FBI-agentti toimii katsojan näkövinkkelinä maailmassa, jossa ei erota mustaa valkoisesta. Kaikki toimivat moraalisesti erittäin kyseenalaisesti, mutta se onkin elokuvan pointti. Taylor Sheridanin käsikirjoitus kysyy, voiko huumesotaa voittaa ilman likaisia keinoja. Villeneuve ohjaa vakuuttavasti saaden merkittävää tukea mestarikuvaaja Roger Deakinsilta. Infrapunakameroilla (tai mitä ikinä ovatkaan) kuvattu pimeäjakso on todella vaikuttava esitys ja yksi vuoden parhaista yksittäisistä kohtauksista. Elokuva oli todella intensiivinen kokemus ja sitä katsoessa tuntui vähän siltä kuin joku olisi pidellyt veistä kurkulla pari tuntia. Ja minähän suorastaan rakastin sitä.

Kunniamaininnat


Niin, varsinkin 20. sijan tuntumassa kisa oli tiukka, joten muutaman kunniamaininnan aion vielä jakaa. Tekstissä esille nousseet dokumentit Amy ja The Look of Silence olivat aivan erinomaisia, eikä olisi ihme jos molemmat kisaisivat parhaan dokumenttielokuvan Oscarista parin kuukauden päästä. Listalla haluan kuitenkin painottaa fiktiivisiä elokuvia, joten ne saivat jäädä tällä kertaa ulkopuolelle.


Jurassic World on jaksanut listan ulkopuolelle jäämisestään huolimatta viihdyttää jo kolmen katselukerran verran. Ihan Top 20:een saakka dinosaurusmelske ei kuitenkaan ponnistanut. Muista listaa laatiessa mielessä pyörineistä julkaisuista Ridley Scottin Yksin Marsissa ja Baltasar Kormákurin Everest jäivät myös täpärästi ulkopuolelle. Pidin molemmista, mutta huonoille eivät nekään hävinneet.

Siinäpä se, hyvä leffavuosi alkaa olla takana. Blogi jää nyt pienelle joulutauolle, mutta jatketaan viimeistään heti vuodenvaihteen jälkeen. Joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Macbeth pitää toki käydä katsomassa, jos siihen muuttohässäkän keskellä mahdollisuus tulee.

Tammikuu tuleekin sitten olemaan leffafanille kiireistä aikaa, kun ensi-iltansa saavat mm. kehuttu Rocky-saagan jatko Creed, David O. Russellin Joy, Lance Armstrong -leffa The Program pääosassaan Ben Foster, Quentin Tarantinon The Hateful Eight, Danny Boylen Steve Jobs, Alejandro González Iñárritun The Revenant sekä Oscar-hypeä kasvavissa määrin keräävä Tom McCarthyn Spotlight.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti