17.12.2015

Arvio: Mandariinit (Mandariinid, 2013)


Vuoden 2014 vieraskielisen Oscar-palkinnon ehdokkaista olisi nyt neljä viidestä nähtynä. Voiton vienyt Ida ja Leviathan on tullut katsottua teatterin penkissä ja Wild Talesin vuokrasin. Olen pitänyt kaikista, etenkin kahdesta ensinmainitusta, mutta Viron ehdokas Mandariinit saattaa kuitenkin olla tähän mennessä näistä elokuvista suosikkini. Zaza Urushadzen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva onnistuu kiskaisemaan mukaansa ja koskettamaan syvältä.

Georgian alueella sijaitsevassa itsenäiseksi julistautuneessa Abhasiassa on asunut virolaisia parisen sataa vuotta. Suuri osa kuitenkin pakenee kotimaahan, kun Abhasian sota separatistien ja Georgian joukkojen välillä vuonna 1992 alkaa. Paitsi puuseppä Ivo (Lembit Ulfsak) ja hänen naapurinsa mandariiniviljelijä Markus (Elmo Nüganen), jotka haluavat saada mandariinisadon korjattua ja myytyä ennen kuin se joutuu sodan jalkoihin.

Ivo joutuu välillä rauhoittelemaan nuorempiaan.

Sota kuitenkin ehtii ensin. Ivo joutuu ottamaan hoitaakseen kaksi taistelijaa, yhden kummaltakin osapuolelta. Abhasian joukkoihin kuuluva Ahmed (Giorgi Nakashidze) uhkaa tappaa huonommassa kunnossa olevan georgialaisen Nikon (Mikheil Meskhi) heti kun tämä pääsee jaloilleen. Ivo kuitenkin yrittää rauhoitella nuorempiaan, jotteivat he nirhaisi toisiaan hänen talossaan.

Nämä neljä henkilöä ovat ainoat ruudussa olevat hahmot suurimman osan ajasta, mutta Urushadzen käsikirjoitus ja loistavat näyttelijäsuoritukset saavat katsojan uppoutumaan tarinaan vaivattomasti. Elokuva on rakennettu niin, että tuli monta kertaa ajateltua sen voisivan toimia mainiosti myös teatterinäyttämöllä.

Urushadzen nerokas kässäri rakentaa kutkuttavaa jännitystä Ahmedin ja Nikon välille. Pakon edessä he joutuvat kuitenkin sietämään toisiaan Ivon talossa. Nuoremmat miehet on sota karaissut vihaamaan toisiaan ja kaikkea mitä vastapuoli edustaa, mutta elämää nähnyt Ivo ymmärtää tilanteen turhuuden ja yrittääkin saada miesten välille aikaan sovinnon. Urushadzen elokuva onkin varsin sodanvastainen.

Ahmedin ja Nikon kanssakäynti on täynnä verbaalista solvausta ja uhoamista.

Hahmot itsessään ovat todella mielenkiintoisia, ja heistä paljastuu jatkuvasti jotain uutta. Ja heistä haluaakin oppia lisää, huomasin. Näyttelijät ovat rooleissaan mainioita, mutta etenkin Ulfsak vanhempaa viisautta edustavan Ivon roolissa säväyttää. Muut hahmot tuntuvat katsovan häntä ikään kuin ylöspäin. Sivuhuomiona mainittakoon, että Ulfsak muuten näyttelee myös Klaus Härön Miekkailijassa.

Elokuva on pienimuotoisuudessaan todella koskettava, ja vajaassa 90 minuutissa onnistutaan sanomaan paljon sellaista, mitä monet eeppiset sotaelokuvat eivät onnistu sanomaan kolmessa tunnissakaan. Ihmisyyden hyvät ja huonot puolet ovat edustettuina, ja Mandariinit osaakin sekä järkyttää että herättää toivoa. Loppujen lopuksi sanoma on kuitenkin universaali, humaani ja pasifistinen.

Hieno musiikkiraita viimeistelee kokonaisuuden. Melodia on simppeli ja saattaa joidenkin mielestä olla itseään toistava, mutta itselläni teki mieli sulkea silmät ja kuunnella aina, kun se toistui. Ei kuitenkaan viitsinyt, koska valkokankaalla tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista.

Jep. Vuoden parhaita elokuvia.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti