26.11.2015

LSC 2015-16: Studio Ghibli -viikko


Prinsessa Nausicaä ja saastemetsän ohmu-olento.

Pitänee taas päivittää tilanne kausihaasteen suhteen. Yhdestoista viikko omistettiin Studio Ghiblille, joka on 80-luvulta lähtien ihastuttanut mielikuvituksellisilla animaatioelokuvillaan, kuten Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001) ja Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988).

Tunnetuin Ghibli-ohjaaja on tietenkin edellä mainittujenkin leffojen takana oleva Hayao Miyazaki, mutta studion perustajajäseniin kuuluu myös Isao Takahata. Haasteena olikin katsoa jomman kumman ohjaajan Ghiblille tekemistä elokuvista vähintään yksi. Valintani kohdistui Miyazakiin, sillä legendaarisen ohjaajan elokuvia oli vielä runsaasti näkemättä. Takahatan tuotoksiin aion perehdyä joskus hamassa tulevaisuudessa.

Hayao Miyazakin mielikuvitus on rajaton.

Hyllyssä haasteen Ghibli-viikkoa jo odottelivatkin elokuvat Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushika, 1984), Laputa - linna taivaalla (Tenkû no shiro Rapyuta, 1986) ja Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, 1997). En kirjoita elokuvista erikseen arvosteluita, vaan lähinnä yleisellä tasolla kulkevat lyhyet mietteet kaikista kolmesta.

Tähän mennessä näkemistäni Miyazaki-elokuvista kaikki ovat olleet vähintään hyviä, eivätkä nämäkään tee jatkumoon poikkeusta. Kaverin kanssa tuli juteltua, että tietynlaisen mielentilan Ghiblin tuotanto yleensä vaatii, koska niissä on yleensä melko paljon sulateltavaa.

Näitä kolmea elokuvaa yhdistää huima mielikuvitus ja tyylikäs piirrosjälki. Elokuvien maailmat ovat yksityiskohtaisia, kauniita ja rikkaita. Hahmoista voisi sanoa samaa, sillä sivuhahmotkin ovat näissä tavallista mielenkiintoisempia ja persoonallisempia tapauksia. Juoneltaan Laputa - linna taivaalla taitaa olla kaikkein suoraviivaisin tapaus, mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy kahdesta muustakin pätkästä.

Prinsessa Mononoke, susien kasvattama ja ihmisiä vihaava sankari.

Ihmisen, luonnon ja teknologian suhde on teema, joka toistuu Miyazakin elokuvissa lähes joka kerta. Etenkin Tuulen laakson Nausicaä ja Prinsessa Mononoke toimivat tällä saralla varoituksina luonnon hyväksikäytön ongelmista. Ahneet aikuiset jäävät näissä yleensä alakynteen. Keskeiset hahmot ovatkin yleensä lapsia, jonkin sortin prinsessoja tai prinssejä, joiden kautta luontoteemat välittyvät katsojalle helposti.

Kuten useista Pixar-elokuvistakin, Ghiblin tuotoksista saa paljon irti vaikka lapsuus olisi mennyt ohi jo aikaa sitten. Toki ne ovat lapsillekin laadukasta ja opettavaista mielikuvituksenruokaa, mutta aivan perheen pienimmille ne eivät välttämättä sovi. Varsinkin Prinsessa Mononoke on irtopäineen sen verran pelottava ja väkivaltainen, että se on vähän kehittyneempään makuun tehty.

Hienoja elokuvia kaiken kaikkiaan, vaikka kyllä Henkien kätkemä ja Naapurini Totoro siltikin taitavat arvoasteikossani niiden edellä säilyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti