30.9.2015

Letterboxd Season Challenge 2015-16: Viikot 1-4

Syyskuun alkupuolella alkoi Letterboxd-sivustolla mielenkiintoinen elokuvahaaste, joka etenee perinteistä TV-sarjan rytmiä noudattaen syyskuusta toukokuuhun viikoittain vaihtuvine teemoineen ja talvitaukoineen. Meneillään on haasteen neljäs viikko. Ajattelin päivittää tilanteen blogiin ja jatkossa kirjoitella homman etenemisestä ehkä jopa viikoittain, sillä sen verran mielenkiintoista katsottavaa haasteen myötä on tullut eteen.

Ensimmäisen viikon haasteena oli katsoa ainakin yksi leffakriitikko Roger Ebertin hienoina pitämistä elokuvista. Listaa selattuani mielenkiintoisia ja saatavilla olevia tekeleitä oli useita, joten aloitin haasteen hieman ennakkoon, jotta ehdin katsella listan leffoista edes muutaman. Viikko - ja sen myötä koko kausihaaste - alkoi todellisella klassikolla, Michael Curtizin elokuvalla nimeltään Casablanca ja jatkui Luis Buñuelin surrealistisella komedialla Porvariston hillitty charmi. Lisäksi katsoin Ingmar Bergmanin loistavan Personan, Steven Spielbergin scifinyyhkyilyn A.I. - Tekoälyn, Martin Scorsesen periodidraaman Viattomuuden aika ja Stanley Kubrickin sodanvastaisen Kunnian polut -pätkän.

Näistä selvästi parhaiten toimivat Casablanca ja Persona, jotka ovat kaiken saamansa hehkutuksen ansainneet. Huikeita elokuvia molemmat. Pidin myös Porvariston hillityn charmin absurdin puolelle menevästä huumorista ja Kunnian polkujen väkevästä sanomasta todella paljon, mutta A.I. ja Viattomuuden aika puolestaan jättivät vähän valjun olon.

Toisella viikolla oli tarkoitus katsoa musikaalielokuva 1930-luvulta. Genre ei ole ominta alaani enkä ollut tuolta aikakaudelta katsonut ainuttakaan musikaalielokuvaa, joten valinta oli itseoikeutetusti klassinen The Wizard of Oz. Värikkään musikaalifantasian vaikutuksen populaarikulttuuriin pystyi aistimaan heti alkumetreillä. Tuli melkoinen ahaa-elämys, kun "Somewhere Over the Rainbow" -laulu lähti soimaan. 

Wizard of Oz -viittauksia näkee myös paljon myöhemmissä elokuvissa, joista Matrixin "Buckle your seatbelt Dorothy, 'cause Kansas is going bye-bye!" lienee itselleni se muistettavin, vaikkei se suora lainaus toki olekaan. Kaiken kaikkiaan The Wizard of Oz on varsin mainio ja hauska elokuva, josta ajattomuus paistaa läpi vanhentuneista tehosteista, muovisen oloisesta lavastuksesta ja puvustuksesta huolimatta.

Kolmas viikko oli omistettu idän mestarille Akira Kurosawalle, ja haasteena oli luonnollisesti katsoa ainakin yksi sellainen Kurosawa-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Tehtävä oli siinä mielessä helppo, että olin japanilaisohjaajalta katsonut ainoastaan legendaarisen mammuttiteoksen Seitsemän samuraita, mutta yhdenkin elokuvan löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Kurosawan elokuvista ei tällä hetkellä Suomi-julkaisuja juuri ole, mutta löysin sentään ohjaajan myöhäiseen tuotantoon kuuluvan Ran-elokuvan DVD:llä. Oli kohtalon ivaa, että leffa esitettiin pari viikkoa DVD:n tilaamisen jälkeen YLE Teemalla. No, nyt se löytyy myös hyllystä. Kurosawan samuraielokuvista muuten julkaistaan loppuvuodesta kokoelmaboksi, mikä menee ehdottomasti hankintalistalle.

Ran on Kurosawan sovitus Shakespearen Kuningas Lear -näytelmästä, jota en ollut aiemmin lukenut tai nähnyt esitettävän missään. Pidin leffasta paljon, sillä se piti kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta otteessaan hyvin. Tarina itsessään käsittelee teemoja kuten ahneus, petturuus ja vallanhimo, joten ihan kevyttä tavaraa elokuva ei ole. Eeppiseksikin sitä voisi luonnehtia, ja Kurosawan massiivisten taistelukohtausten vaikutus näkyykin esimerkiksi Braveheartin tapaisissa uudemmissa historiallisissa eepoksissa. Leffan huippukohtana jäi mieleen eräs yllättävän väkivaltainen taistelukohtaus, jonka päällä kuultiin normaalin ääniraidan sijaan klassista musiikkia. Todella pysäyttävää tavaraa.

Neljännellä viikolla piti valita 1960-luvun viidenkymmenen isoimman kassamagneetin listalta ainakin yksi elokuva katsottavaksi. Valinta osui vuoden 1969 länkkärihittiin True Grit eli Kova kuin kivi, jonka Coenin veljekset sovittivat uudelleen vuonna 2010. Uudemman version olen nähnyt jo pariin otteeseen, mutta ilokseni myös alkuperäinen toimi oikein hienosti. John Wayne -fani en todellakaan ole, mutta mies on Oscar-palkitussa roolissaan juoppona apulaissheriffinä oikein hyvä. Isänsä murhaajaa etsivää alaikäistä tyttöä esittävä Kim Darby suoriutuu myös mukavasti, vaikka välillä hieman ärsyttäviä maneereja käyttääkin. Viihdyttävä länkkäriseikkailu Kova kuin kivi kiistatta on.

Tulevien viikkojen aikana on luvassa muun muassa elokuvamatkat 1900-luvun alkupuolelle, Itä-Eurooppaan ja Japaniin, kunnes koittaa pyhäinpäivä, joka tuo tullessaan vanhan koulun kauhuelokuvat. Päivitän tilannetta myös blogiin sitä mukaa kun sanottavaa tulee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti