7.6.2015

Arvio: Kaivonkatsoja (The Water Diviner, 2014)


Russell Crowe on varmasti näyttelijänä kaikille tuttu, mutta ohjaushommia mies ei ole harrastanut ennen kuin nyt. Debyyttiohjaukseksi valikoituneen Kaivonkatsojan tarina kertoo ensimmäisessä maailmansodassa käydystä Gallipolin maihinnoususta, jota Australiassa ja Uudessa-Seelannissa muistellaan yhäkin kansallisen muistopäivän muodossa. Australialaisella Crowella on epäilemättä aihetta kohtaan henkilökohtaistakin paloa, sillä ohjaamisen ohella hän hoitaa myös elokuvan pääosan.

Gallipolin taistelu käytiin Turkissa Iso-Britannian ja Ottomaanien valtakunnan välillä. Brittien joukoissa oli myös paljon miehiä mm. Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Tappioita tuli molemmille osapuolille paljon, ja monen kohtalo jäikin tyystin epäselväksi. Elokuvassa Crowe esittää australialaista maanviljelijää Connoria, jonka kaikki kolme poikaa ovat kadonneet pari vuotta aiemmin Gallipolin maihinnousun aikana. Vihjeenä on vain päiväkirja, jonka perusteella Connor lähtee Istanbuliin selvittämään mitä pojille tapahtui.

Viranomaiset eivät suhtaudu Connorin etsintäyritykseen suopeasti, mutta sodassa ottomaanien joukkoja komentaneen Hasanin (Yilmaz Erdogan) ja lähes yli-inhimilliseltä vaikuttavan intuitionsa avulla mies pääsee lopulta poikiensa jäljille. Istanbulissa mies saa seuraa taistelussa miehensä menettäneestä hotellinpitäjästä Ayshesta (Olga Kurylenko) ja tämän pojasta Orhanista (Dylan Georgiades). Katkeroitunut Ayshe ei brittien liittolaisista piittaa ja suhtautuukin vieraaseen aluksi sangen kylmäkiskoisesti. Välit kuitenkin lämpenevät, kun Connorista tulee Ayshen pojalle isähahmo ja hieman päälleliimatun oloista romanssintynkäähän siitä alkaa kehittyä.

Mitään uutta ja mullistavaa Kaivonkatsoja ei elokuvana tarjoa, mutta koska itselläni ensimmäisen maailmansodan vaiheet ovat huomattavasti heikommin hallussa kuin toisen maailmansodan vastaavat, tuntui pätkä antavan ainakin ihan mielenkiintoista perspektiiviä senaikaisiin tapahtumiin. Sota ja sen seuraukset antavat tarinalle synkkiäkin sävyjä, mutta loppujen lopuksi elokuva on varsin lämminhenkinen ja hyvälle mielelle jättävä kuvaus isän suhteesta poikiinsa, uuden alun etsimisestä ja miksei myös kulttuurien kohtaamisesta ja anteeksiannosta.

Näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja vaikka Hollywood-tason budjettia ei käytössä olekaan, näyttää elokuva myös hienolta. Crowe on saanut aikaiseksi varsin laadukkaan esikoisohjauksen, joten voisi kuvitella ettei se jää miehen viimeiseksi tuotokseksi ohjaamisen saralla. Suosittelisin elokuvaa etenkin aikuiseen makuun.

Arvio: ★★★½

Traileri:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti