1.10.2014

Arvio: Vadelmavenepakolainen (Hallonbåtsflyktingen, 2014)

Blogi olisi taas tulilla! Tässä on ollut pientä päivitystaukoa, koska leffassa käyminen on jäänyt viimeisen parin kuukauden mittaan melko vähälle. Miika Nousiaisen romaaniin perustuva Vadelmavenepakolainen oli kuitenkin trailerin perusteella sen verran hauskanoloinen uutuus, että pakko se oli käydä Finnkinon Superpäivän ennakkonäytöksessä tsekkaamassa.

Tarinan idea on erinomaisen hauska. Päähenkilö Mikko Virtanen (Jonas Karlsson) on lapsuudestaan lähtien kokenut olevansa "pakkosuomalainen", eli ruotsalainen mies vangittuna suomalaiseen ruumiiseen. Ruotsinlaivalla masentunut Mikko törmää ruotsalaiseen, itsemurhaa hautovaan Mikaeliin (Erik Johansson), joka antaa henkilöllisyytensä Mikolle. Näin leffan (anti)sankarista tulee Mikael Andersson, ruotsalainen psykologi Ruotsista.

Uusi henkilöllisyys tuo mukanaan myös yllätyksiä, kuten uuden siskon (Josephine Bornebusch) ja ruotsalaisen tyttöystävän (Frida Hallgren). Melko hulvattomia tilanteita syntyy, kun Mikko pyrkii kaikin keinoin olemaan paljastumatta suomalaiseksi. Kirkasotsainen Ruotsin ihannointi joutuu myös koetukselle, kun todellisuus ei aina vastaakaan hemmon lapsuudesta tuttuja mielikuvia. Mutta onnistuuko kusetus vai tuleeko Mikko lopulta sinuiksi suomalaisuutensa kanssa?

Leffa alkaa lupaavasti melko tummasävyisen huumorin merkeissä, mutta muuttuu edetessään kepeämmäksi. Melko harmitonta, mutta silti mukavasti toimivaa huumoria revitään Suomen ja Ruotsin kulttuurien sekä ihmisten eroavaisuuksista. En ole romaania lukenut, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että siinä olisi ollut aineksia enempäänkin mustan huumorin hyödyntämiseen, Leffan käsikirjoitusta on muokattu romanttisen komedian suuntaan. Valitettavasti sellaisena Vadelmavenepakolainen tuntuu keskinkertaisen yllätyksettömältä. Kaupallisen menestyksen puolesta ratkaisu on varmaankin perusteltu, mutta aika pliisuksi se lopulta jää.

Elokuvaa kantaa harteillaan pääosaa esittävä Jonas Karlsson, joka onnistuu mainiosti. Ruotsalainen näyttelijä esittämässä ruotsalaista esittävää suomalaista kuulostaa melko omituiselta ajatukselta, mutta ratkaisu toimii. Etenkin puhetyyli on hauska, sillä hahmo yrittää imitoida mahdollisimman ruotsalaista kielen ääntämystä siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Pidin kyllä leffasta, mutten aivan niin paljon kuin ennakkoon toivoin. Hyvää yritystä siinä on, ja huumori suurimmaksi osaksi toimii. Loppua kohden tulee silti tunne, että varman päälle tässä pelataan, sillä juoni menee turhan kaavamaiseksi. Tässä ollaan jälleen kerran kasvokkain sen tosiasian kanssa, että mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä hankalampi on tulla yllätetyksi. Kyllä tämä 90 minuutin edestä silti viihdyttää, ei siinä mitään. Eikä sitä aina muuta tarvitakaan.

Syyskausi taitaa olla nyt avattu, ja loppuvuodesta on taas pienen suvannon jälkeen tulossa toinen toistaan mielenkiintoisempia leffoja ensi-iltaan. Odottelen etenkin tulevana perjantaina ensi-iltansa saavaa David Fincherin Gone Girl -jännäriä, siitä viikon päästä ilmestyvää ja erittäin kiiteltyä Richard Linklaterin Boyhood -kasvutarinaa sekä Christopher Nolanin Interstellaria. Kotiteatterijulkaisuista kiinnostaa etenkin australialaisen David Michôdin (mm. Animal Kingdom) suoraan DVD:llä ja Blu-raylla julkaistava The Rover. Ainakin näistä on luvassa tekstiä tänne blogiinkin.

Arvio: ★★★

Traileri:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti