14.10.2014

Arvio: Boyhood (2014)




Enpä olisi ihan heti uskonut, että näkisin vuoden 2014 aikana paremman elokuvan kuin 12 Years a Slave, mutta tässä sellainen hyvin todennäköisesti olisi. Richard Linklaterin ohjaama Boyhood on kunnianhimoinen ja vuosien ajan tekeillä ollut projekti, jonka loistelias lopputulos on nyt nähtävillä Suomenkin teattereissa. Ensi-iltaviikonloppunaan leffa keräsi hehkutuksesta huolimatta teattereihin vain reilut 2000 silmäparia, joten heti alkuun sanottakoon, että käykää hyvät lukijat ihmeessä katsomassa tämä jossette vielä ole ehtineet. Toista vastaavantyyppistä ei nimittäin todennäköisesti ole ihan heti tulossa.

Boyhoodin keskeinen juju on siinä, että leffa on 12 vuoden aikana kuvattu kronikka, jossa seurataan Mason-pojan (Ellar Coltrane) kasvua pikkupojasta parikymppiseksi miehenaluksi. Linklaterin kyhäämä ja ohjaama tarina soljuu eteenpäin näyttäen ikään kuin palasia Masonin elämästä, niin äidin uudet ihmissuhteet, isän kanssa vietetyt viikonloput, muutot uusiin paikkoihin, ystävyydet, teinirakkaudet, valmistumiset ja niin edelleen. Ihmisiä tulee ja menee, vuodet vierivät ja elämä kuljettaa. Jotain on tehty oikein, kun näinkin tavanomaisista aineksista on saatu aikaan vangitseva ja otteessaan pitävä mahtava elokuva.

Tarinan vahvuus on siinä, miten hienosti se rinnastuu tosielämään. Uskoakseni ainakin vanhemmat voivat nimittäin olla samaa mieltä siitä, että lapset kasvavat ja häipyvät pesästä liiankin nopeasti. Yhtenä päivänä pikkupoika leikkii pihalla, ja yhtäkkiä se onkin jo muuttamassa muualle opiskelemaan. Tämä kaari käydään läpi episodimaisesti kolmessa tunnissa. Tuntuu aika pysäyttävältä ajatella, miten nopeasti omassakin elämässä aika on vierinyt. Ja tuntuu vierivän yhä nopeammalla tahdilla!

Ajan kulumista ei elokuvassa todistella esimerkiksi vuosiluvuilla, vaan sen huomaa lasten kasvusta ja muidenkin näyttelijöiden ulkonäön muuttumisesta. Myös Gameboy vaihtuu Xboxiin ja taustalla soiva musiikki esimerkiksi Coldplayn Yellow:sta Gotyen Somebody That I Used to Know -hittiin. Mukaan on otettu myös isoja ilmiöitä kuten Irakin sota ja Obaman vaalikampanja.

Näyttelijät pysyvät jatkuvasti samoina, mikä vie jo itsessään henkilöhahmojen uskottavuuden aivan uudelle tasolle. Henkilöiden, ja samalla näyttelijöiden, kehitystä on myös huikeaa seurata. Lasten kasvun ohella myös elokuvan aikuiset muuttuvat, kasvavat ja tekevät virheitä siinä sivussa. Patricia Arquette ja Ethan Hawke eronneina vanhempina ovat huippuiskussa. Arquetten yksinhuoltajaäiti yrittää pärjätä miessuhteiden, opiskelun ja työn keskellä taatakseen lapsilleen mahdollisimman hyvän kasvuympäristön. Hawken huoleton isä puolestaan harjoittelee vastuullisen aikuisen elämää.

Leffan itseoikeutettu tähti on kuitenkin Ellar Coltrane, joka on luonteva jo lapsuusajan kuvauksessa, mutta kasvaa myös näyttelijänä läpi vuosien. Mason tuntuu uskottavalta, omaa paikkaansa etsivältä henkilöltä. Masonilla on toki myös sisko Samantha, jota esittää ohjaaja-Linklaterin oma tytär Lorelei. Samantha on pari vuotta veljeään vanhempi, joten hän kokee elämänmuutokset hieman eri tavalla kuin Mason. Nuorempi Linklater ei ollut ehkä aivan yhtä luonteva lapsinäyttelijä kuin Coltrane, mutta kehittyy hänkin vuosien varrella upeasti.

Vaikka leffa kestääkin lähes kolme tuntia, ei sen olisi halunnut päättyvän vielä. Kuvat ja tunnelmat soljuvat vastustamattomasti ihon alle, ja huomasinkin jossain vaiheessa alkavani täyttää episodien väliin jääneitä tapahtumia mielessäni. Myös elokuvan lopussa hahmot jäävät elämään omaa elämäänsä.
Eipä tästäkään juuri negatiivista sanottavaa keksinyt. Jää nähtäväksi, mutta veikkaisin tämän nousevan omien suosikkielokuvien listalla melko korkealle.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti