30.1.2014

Katsaus leffavuoteen 2013

Moi! Päätin aloittaa leffablogini uudelta pohjalta, mutta ajattelin tämän aiemmin kirjoittelemani katsauksen toimivan hyvänä lähtökohtana blogille ja uudelle elokuvavuodelle. Tavoitteena on siis kirjoittaa säännöllisen epäsäännöllisesti katsomistani elokuvista tai sarjoista. Nähtäväksi jää, mihin suuntiin blogi lähtee repeämään. Tästä se nyt kuitenkin lähtee, hoplaa!

Vuosi 2013 oli kohtalaisen älytön elokuvavuosi allekirjoittaneelle, sillä olen katsonut rainoja melkoisen kasan. Itse asiassa tarkalleen ottaen näin 371 erillistä kokoillan elokuvaa. Jos lasketaan lyhytelokuvat ja uusintakatselut mukaan, elokuvia kertyi 398. Letterboxd-profiili kertoo enemmän: KLIK. Määrä tuntuu melkoisen hurjalta, vaikka alun perin osallistuinkin haasteeseen nimeltä The 2013 Project, jossa oli tarkoituksena katsoa vuoden aikana 500 vähintään 50 minuuttia kestävää elokuvaa. Ei "ihan" onnistunut, mutta voin olla tyytyväinen nähtyäni yli yhden elokuvan per päivä.

Elokuvaharrastus sai lisäpontta myös leffateatterin pimeydestä. Elokuvissa tuli nimittäin käytyä vuoden aikana useammin kuin koskaan: yhteensä 45 kertaa. Ensi vuosi tulee varmasti olemaan hiljaisempi, sillä eihän ainainen leffojen vahtaaminen ole sosiaalisen elämän kannalta kovinkaan järkevää. Pyrin silti jatkossakin käymään elokuvissa ahkerasti. Elokuva on kuitenkin parhaimmillaan teatterissa. Leffateatteri saa ympäristönä heikommankin rainan vaikuttamaan paremmalta kuin onkaan, ja antaa merkittävän lisän parempien elokuvien katselukokemukselle.

2013 on ollut melkoisen hyvä elokuvavuosi, ja laadukkaita leffoja onkin varsin hankala laittaa paremmuusjärjestykseen. Yritin kuitenkin laatia listan kymmenestä parhaasta näkemästäni elokuvasta, jotka on Suomessa julkaistu vuonna 2013. Osa näistä on siis vuoden 2012 tuotantoa, mutta ne on julkaistu meillä vasta tänä vuonna. Yhtä lukuunottamatta näille kaikille elokuville on yhteistä se, että näin jokaisen alun perin elokuvateatterissa, joten kiitokset elokuvavuodesta myös Oulun Finnkino Plazan, Mäntän Bio Säteen ja Helsingin Kino- ja Tennispalatsin suuntaan! Aletaanpa purkaa listaa.

10. Searching for Sugar Man (ohj. Malik Bendjelloul)

Dokumentti-Oscarin voittanut pätkä kertoo aikanaan pari folk-levyä tehneen Sixto Rodriguezin etsinnästä. Rodriguezin levyt eivät omana aikanaan herättäneet sen kummempaa huomiota, paitsi Etelä-Afrikassa, jossa miehestä oli tietämättään tullut kokonaisen sukupolven äänitorvi ja yksi aikansa suosituimmista artisteista. Ruotsalaisen Bendjelloulin ohjaama dokumentti seuraa eteläafrikkalaisten fanien yritystä jäljittää kadonnut muusikko. Erittäin yllättävä, tunteikas ja hyvän mielen jättävä dokumentti. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää.


9. The Master - Mestari (ohj. Paul Thomas Anderson)

Paul Thomas Anderson tekee omalaatuisia ja haastavia elokuvia, joihin ei aina tahdo päästä sisälle. There Will Be Blood -mestariteoksen huikeus avautui itselleni vasta toisella katsomiskerralla usean vuoden kypsyttelyn jälkeen, ja sama saattaa tapahtua myös Mestarin kohdalla. Elokuva on audiovisuaalisesti upea, ja päätähdet Joaquin Phoenix sekä Philip Seymour Hoffman totutusti loistavia rooleissaan. Karismaattisen kulttijohtajan (Hoffman) ja sodan traumoista kärsivän veteraanin (Phoenix) kohtaamiset ja keskustelut ovat mielenkiintoisia. Vaatii uusintakatselun, mutta ansaitsee ehdottomasti paikkansa tällä listalla.

8. Spring Breakers (ohj. Harmony Korine)

Vuoden hämmentävimpiä elokuvatapauksia. Elokuva on täynnä biletystä, huumeita, seksiä ja korruptiota, mutta biletysleffaa odottavat joutuvat pettymään. Elokuva on pikemminkin tyylikkäästi kuvattu, neonvalojen sävyttämä, Skrillexin ja Britney Spearsin musiikilla täytetty painajainen. Kerronnaltaan melko abstrakti pätkä, ja on vaikea sanoa onko kyseessä satiiri vai jotain muuta. Joka tapauksessa mieleenpainuva elokuva. Mm. Disney-tähtöset Selena Gomez ja Vanessa Hudgens vetävät yllättävät roolit, ja James Franco gangsteri/räppäri Alienina on kohtalaisen pelottava! Spring break forever...

7.  The Hobbit: The Desolation of Smaug - Hobitti: Smaugin autioittama maa (ohj. Peter Jackson)

Hobitti-elokuvilla on lähes mahdoton työ yltää LOTR-trilogian valtaisan suosion tasolle, sen verran universaalisti rakastettu trilogia on kyseessä. Palaan silti mielelläni Tolkienin maailmaan, vaikka kirjat ovatkin vielä odottamassa lukijaansa. Bilbon, Gandalfin ja Thorin Tammikilven johtaman kääpiölauman seikkailut jatkuvat, kun porukka jatkaa taivaltaan kohti Smaug-lohikäärmeen valtaamaa Ereboria. Matkalle sattuu tilanne jos toinenkin, ja välillä tuntuukin, että sattumukset ovat lähempänä Indiana Jonesia kuin Sormusten Herraa. En pistä pahakseni, sillä melkoisen hienoja kohtauksia Jackson on jälleen tiimeineen loihtinut valkokankaalle.

Martin Freeman on yhäkin täydellinen Bilbo Reppuli, mutta lähes yhtä tärkeään asemaan nousee menneisyytensä painama Thorin, jonka monimutkaisuutta Richard Armitage tulkitsee hienosti. Kääpiökuninkaan synkkä puoli alkaa tulla esiin porukan päästessä lähemmäs tavoitettaan, Ereborin takaisin valtaamista. Tiellä on vain lohikäärme Smaug, jolle Benedict Cumberbatch on antanut äänensä ja liikkeensä. Smaug on varmasti yksi vaikuttavimmista valkokangasolennoista, jonka olen nähnyt. Kokonaisuutena "Hobitti nro. 2" on aavistuksen ykkösosaa parempi, koska elokuva on vauhdikkaampi. Ja koska se lohikäärme.

6. The Place Beyond the Pines (ohj. Derek Cianfrance)

Tässäpä elokuva, jonka kohdalla uusintakatselu teki ihmeitä. Leffan rakenne on jokseenkin yllättävä, minkä vuoksi hahmot tuntuivat aluksi jäävän hieman pinnallisiksi. Toinen katsomiskerta kuitenkin antoi leffalle uutta syvyyttä, ja teemat alkoivat valottua. Ei tämä täydellinen elokuva ole, mutta silti mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kuvaus isien ja poikien suhteesta ja siitä, miten vanhempien synnit siirtyvät sukupolvelta toiselle. Näyttelijäkaarti on vakuuttava, ja Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes ja Dane DeHaan tekevätkin laatutyötä. Soundtrackilla kuullaan mm. Bon Iverin The Wolves, joten isot plussat myös tästä.

5. Before Midnight - Rakkautta ennen keskiyötä (ohj. Richard Linklater) 


Richard Linklaterin Before-saaga on tullut kolmanteen osaansa. Leffat on julkaistu suurin piirtein yhdeksän vuoden välein, joten melkein 20 vuotta on kulunut Jessen ja Celinen ensitapaamisesta Wienissä. Ehkä en ole suurin romantiikan tai parisuhde-elokuvien ystävä, mutta Linklaterin trilogia on kauttaaltaan niin hyvin käsikirjoitettu, ohjattu ja näytelty, että Jessen ja Celinen katsominen tuntuu siltä, kuin valkokankaalla olisi oikeita ihmisiä. Jos tämä ei voita parhaan käsikirjoituksen Oscaria, se on vääryys. Before Sunrise taitaa olla tämänkin jälkeen suosikkielokuvani tässä trilogiassa, mutta toivon todella näkeväni yhdeksän vuoden päästä neljännen osan.

4. Zero Dark Thirty (ohj. Kathryn Bigelow)

Kathryn Bigelow tekee melko äijämäisiä elokuvia. Zero Dark Thirty on tiukasti otteessaan pitävä jännäri Osama Bin Ladenin jahtauksesta, ja se sijoittuu kymmenen vuoden ajalle aina World Trade Centerin terroristi-iskusta Osama Bin Ladenin kuolemaan. Käsikirjoitustahan jouduttiin muokkaamaan, sillä Bin Laden saatiin kiinni, kun leffan oli määrä lähteä tuotantoon. Bigelow ja kumppanit onnistuivat lopulta hyvin, sillä antaisin luultavasti leffalle viisi tähteä jo intensiivisen viimeisen tunnin ansiosta. Ei tämä varmasti ihan jokaiseen makuun ole, mutta minulle itsestäänselvä valinta vuoden leffojen kärkipäähän. Jessica Chastain kannattelee elokuvaa esittäessään Bin Laden -jahdista vastuussa olevaa CIA-agentti Mayaa, joka uhraa kymmenen vuotta elämästään missiolle. Tämä huomioon ottaen leffan viimeinen kohtaus onkin hieno.

3. Django Unchained (ohj. Quentin Tarantino)

Quentin Tarantinon uusi elokuva on aina melkoinen tapaus itselleni. Kävin katsomassa "Djangon" kaksi kertaa elokuvissa, tosin toinen niistä oli Sony Pictures Finlandin sponssaama, sillä voitin kilpailusta leffan soundtrack-albumin ja liput elokuvaan. Kertaalleen katsoin pätkän vielä kotioloissa Blu-rayn ostettuani. Jamie Foxx on hyvä vapautettuna orjana Djangona, jonka palkkionmetsästäjä ja entinen hammaslääkäri King Schultz ottaa mukaansa valkoisia pahantekijöitä metsästämään. Miehet päätyvät yhdessä etsimään Djangon vaimoa, joka on erotettu miehestään ja viety toiselle orjatilalle. Leonardo DiCapriota ei pahisrooleissa ole juuri nähty, mutta sitä suuremmalla syyllä mies vetää loistoroolin Candyland-plantaasin omistavana Calvin Candiena. Koko shown varastaa kuitenkin Tarantinon luottomies Samuel L. Jackson Candien kotiorjan Stephenin roolissa. Käsikirjoitus on Tarantino-tyyliin mainio, ja leffa kantaa pitkän kestonsa ajan hienosti. Ainoastaan loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, mutta se ei kokonaisuutta juurikaan kaada.

2. Gravity (ohj. Alfonso Cuarón)

Alfonso Cuarón toimitti loppuvuodesta 2013 nähtäville melkoisen huikean ja jännittävän avaruuspläjäyksen. Cuarón on aiemminkin tehnyt teknisesti hienoja elokuvia, kuten Children of Men, mutta Gravity on tekninen mestariteos ja yksi vaikuttavimmista elokuvateatterikokemuksista koskaan. 3D ei ole varmaankaan ikinä näyttänyt näin hyvältä. Varsinaista tarinaahan tässä ei ole, mutta toisaalta selviytymistarinana kässäri on varsin kompakti, ja mitään ylimääräistä ei ole. Helpostihan tämäntyyppisen elokuvan kestoa halutaan venyttää, mutta kaikki olennainen tulee sanotuksi noin puolessatoista tunnissa. Sandra Bullockin hahmolle Gravity on selviytymistarina parissakin mielessä, sillä Ryan Stone taistelee sekä elämästään että elämänhalustaan.

1. Amour - Rakkaus (ohj. Michael Haneke)

Vuoden paras elokuva oli itsellenikin yllätys, sillä odotin tältä jotakin aivan erilaista. Jotakin, jota Haneken tuntien lähestulkoon vihaisin. No, Amour paljastui riipaisevan kauniiksi vanhuuden ja luopumisen kuvaukseksi. Parhaita rakkautta ja kuolemaa käsitteleviä elokuvia, jonka olen koskaan nähnyt. Mikään siirappinen kyynelkanavien aukaisija tämä ei ole, vaan Haneke rakentaa tarinaa taiten. Annen (huikea Emmanuelle Riva) sairaus vie naisen yhä heikompaan kuntoon, mikä tekee aviomies Georgesin (yhtä lailla vakuuttava Jean-Louis Trintignant) kärsimyksestä varsin kirpaisevaa katsottavaa. Leffahan ei ole varsinaisesti synkkä monen muun Haneke-leffan tapaan, vaan itse asiassa oikein kaunis, mutta en ole varma olisinko aivan heti valmis katsomaan tätä uudestaan. Siitä on aikaa, kun jokin elokuva on viimeksi kouraissut yhtä syvältä.

Tässäpä tätä. Hyvää alkanutta vuotta kaikille, joka tätä tekstiä ovat eksyneet lukemaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti